Martta Koskinen

Martta Koskisen tarina

Vuonna 1896 Hollolassa syntynyt Martta Koskinen menetti kuulonsa toisesta korvasta jo varhaislapsuudessa. Koko ikänsä hänen oli vaikea saada selvää ihmisten puheesta, jos ei nähnyt heidän suutaan.

Martta kävi kansakoulua yhden vuoden, sen jälkeen hoiti pikkusisariaan ja oli maatilalla piikana. Rippikoulun jälkeen hän tuli Helsinkiin palvelijattareksi, mutta palasi Hollolaan parin vuoden kuluttua.

19-vuotiaana hän ryhtyi kirjoittamaan romanttisia jatkokertomuksia lahtelaiseen Juttu-Tupa -lehteen. Vähitellen tarinoista alkoi tulla julistavampia ja hän alkoi avustaa Toveri-lehteä vuoden 1918 alussa.

Huhtikuussa hän liittyi punakaartiin, osallistui Lahden naiskomppanian toimintaan ja lähti pakolaisvirran mukana kohti Kotkaa, missä hänet pidätettiin. Sotaoikeus tuomitsi Martan viideksi vuodeksi vankeuteen valtiopetoksellisesta toiminnasta. Hän oli niin Tammisaaren, Suomenlinnan kuin Santahaminankin vankileireillä, kunnes armahdettiin jouluna 1918.

Sodan jälkeen Martta muutti Helsinkiin ja koulutti itsensä ompelijattareksi. Työväenliikkeen toimintamahdollisuudet olivat uhattuna niin poliittisesti kuin työläisen etujen kannalta. Suomen Kommunistinen Puolue oli kielletty ja valtiovallan tukena työväkeä murensivat Etsivä Keskuspoliisi (EK) ja toisaalta työnantajien rahoittama lakonmurtajajärjestö Vientirauha.

EK:n ensimmäinen ohjesääntö 13.8.1919 kuului: Etsivän keskuspoliisin tehtävänä on koko valtakuntaa käsittävänä poliisitoimistona pitää silmällä ja mahdollisuuden mukaan ehkäistä kaikkia yrityksiä ja toimia, jotka ovat tähdätyt valtakunnan itsenäisyyttä vastaan taikka ovat omiansa järkyttämään valtakunnan yleistä turvallisuutta tahi laillista yhteiskuntajärjestystä.

Martta  Koskinen eli kuitenkin rikasta nuoruuttaan, toimi aktiivisena nuorisoseuralaisena kirjallisuustoimikunnassa, ravintolatoimikunnassa, agitaatioryhmässä ja valittiin lopulta  johtokuntaan. Hän liittyi myös ammattiliittoon, Sosialistiseen työväenpuolueeseen ja Raittiusyhdistys Koittoon. Hän unelmoi onnellisesta työväen vallankumouksesta kuten muut kaltaisensa toverit, mutta alkoi ymmärtää pelin henkeä. 

20-luvun loppua kohden linjariidat kärjistyivät ja myös sosiaalidemokraattinen työväenliike jakaantui entisestään. Laajoja, pitkäaikaisia lakkoja oli eri puolilla Suomea. Vankiloissa istui jo satoja poliittisia vankeja, kymmeniä naisiakin.

1930-luvun alku oli punaisille lopun alkua. Eduskunta sääti lain, joka teki kaikesta kommunistiseen toimintaan viittaavasta laitonta, pidätyksiä ja muilutuksia oli kaiken aikaa. Martta Koskinen osallistui aatteen kirjalliseen levittämiseen, ja vierailullaan hänen veljentyttärensä havaitsi, kuinka Martan huoneistossa käytiin konekirjoittamassa lentolehtisiä. Martan veli ilmiantoi siskonsa ja tämä tuomittiin vuonna 1933 kahdeksi vuodeksi vankeuteen ja menettämään kansalaisluottamuksensa viideksi vuodeksi. Hän ei edelleenkään saanut äänestää vaaleissa, kuten suurin osa punaisten puolella vuonna 1918 olleista.

Martta tutustui Hertta Kuusiseen vuonna 1934 Kakolan vankilassa, jossa molemmat istuivat tuomiotaan. Tutustuminen avasi aivan uuden elämänalueen. Myöhemmin Hertan äidin, Saima Kuusisen, kotona Martta sai ensimmäistä kertaa kuulla klassista musiikkia ja pääsi muutenkin seuraamaan läheltä vasemmistosivistyneistön elämää. Hertta tutustutti hänet mm. kirjailija Hella Wuolijokeen, jolle hän alkoi tehdä ompelutöitä.

Talvisodan aikana Martan äiti ja veli kuolivat. Martta piti matalaa profiilia, kuten suurin osa niistä vasemmistolaisista joita ei ollut vangittu. Tasavallan suojelulain nojalla valtiolla oli mahdollisuus pidättää kenet hyvänsä ilman oikeudenkäyntiä ja sulkea turvasäilöön.

Välirauhan aikana toisinajattelijat perustivat Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran (SNS), joka alkoi propagoida voimakkaasti hallitusta vastaan. Martta oli myös mukana toiminnassa, mutta tärkeintä oli kuitenkin oman ompeluateljeen perustaminen. Tilaukset lisääntyivät.

Valpo kiristi otettaan, kun Suomi lähentyi natsi-Saksaa. Mellakoista ja yhteenotoista poliisien kanssa tuli hyvä syy puuttua SNS:n toimintaan. Se lakkautettiin oikeuden päätöksellä vuoden 1940 lopussa, jolloin sillä oli jäseniä jo enemmän kuin sosialidemokraattisessa puolueessa.

Keväällä 1941 turvasäilöön ryhdyttiin viemään järjestön aktiivijäseniä. Lopulta jatkosodan aikana turvasäilöön joutui lähes tuhat ihmistä, poliittisista syistä vangittiin lähes 300 naista. Martan tutuista mm. Hertta Kuusinen ja kirjailija Elvi Sinervo vangittiin.

Sodasta kieltäytyjiä oli yli 11 000, joista monet piileskelivät metsissä. Naisten tehtävänä suomalaisessa vastarintaliikkeessä oli lähinnä auttaa armeijaa pakoilevia miehiä, toimia viestinviejinä ja materiaalinhankkijoina. Näihin tehtäviin ei ollut kovin montaa enää vapaana, Martasta tuli pian tärkeä tekijä.

Hän alkoi toimittaa ruokaa metsäkaartilaisille. Ruuan hankkiminen oli vaikeaa, koska kaikki oli kortilla. Martta luopui usein omista korteistaan muiden hyväksi. Hän järjesti piilopaikan Hertta Kuusisen sulhaselle, SKP:n Yrjö Leinolle, ja alkoi välittää tämän viestejä. Mitä pidemmälle sota eteni, sitä merkittävämmäksi hänen roolinsa muodostui ja sitä arkaluontoisempia tehtäviä hän alkoi toimittaa.  Hän ajautui tilanteeseen, josta ei ollut enää paluuta – hän teki itsestään korvaamattoman.

Sodan aikana vallitsivat toiset lait. Valtiollisen poliisin päälliköt, etsivät ja kuulustelijat lupasivat pidätetyille hengen, jos he paljastivat tietonsa ja kertoivat tovereidensa nimet. Usein nämä lupaukset petettiin ja kuolemantuomio pantiin silti täytäntöön. Poliisit kiduttivat pidätettyjä hengiltä saadakseen tietoja. Lääkärit allekirjoittivat kuolintodistukseen syyksi sydänkohtauksen tai itsemurhan, vaikka ulkoiset merkit osoittivat selkeästi pahoinpitelyn. 

Kun ilmiantoi tai paljasti toisinajattelijoita, sai helposti sankarin viitan. Martta ilmiannettiin taas uudelleen. Kun hänet pidätettiin, hän ei ilmiantanut tovereitaan. Kuukauden kestäneissä kuulusteluissa hänelle viritettiin ansoja, syötettiin vääriä syytöksiä, jotta hän olisi tunnustanut. Lopulta häntä kidutettiin, mutta hän ei puhunut. Vankilassa kuulustelujen ja tuomion odottamisen välillä hän ompeli lupaamiaan vaatteita asiakkailleen.

Kenttäoikeudessa hänet tuomittiin kuolemaan, minkä jälkeen asia käsiteltiin sotaylioikeudessa. Arkistoista löytyneistä sotaylioikeuden tuomarin muistiinpanoista selviää, että Valtiollisen poliisin tekemää selvitystä pidettiin heikkona ja kuolemantuomion syitä vähäisinä. Tuomarit olivat kuitenkin valmiita allekirjoittamaan tuomion Valpon suullisen lausunnon pohjalta.

Kun Korkeimman oikeuden jäsenistä vain yksi puolsi armonanomusta, oli Martan viimeisenä toivona presidentti Ryti:  ”Sota-aika on ankara, mutta kerran on tuleva rauha, jolloin sota-ajan tapahtumia katsotaan toisin kuin nyt. Jään siis, Herra Presidentti, odottamaan ratkaisuanne, josta riippuu elämäni.”

Martta oli puolikuuro vanhapiika ompelijatar eikä hänellä ollut suhteita muihin kuin jo vankilassa istuviin. Monia muita kuolemaantuomittuja armahdettiin, mutta Ryti hylkäsi Martan viimeisenkin anomuksen.

Viimeisenä iltanaan hän sai luvan kirjoittaa neljä kirjettä, kaksi siskoilleen, yhden asuintoverikollegalleen ja yhden Saima Kuusiselle, kun Hertta oli myös vankilassa.

”Rakas Saima-täti! Kirjoitan nyt ja kuvittelen kirjoittavani äidilleni ja että Hertta on rakas sisareni. Tänään minulle ilmoitettiin että huomenna pannaan tuomioni täytäntöön ja kun tämän saatte, olen kaukana mutta kuitenkin lähellä.”

”Hertta on maailman kultaisin ihminen, hän ei koskaan antanut minun siitä puhua, mutta itseäni se on vaivannut kun tiedän, että olen teille velkaa. Nyt, kun en voi sitä muuten maksaa, niin jätän sen ompelukoneeni Hertalle, se korvaa mitä olen teille maksamassa ja loppuarvo saa olla hänelle häälahjaksi, jos joskus siitä unelmastanne tulee tosi.”

”Sitten joskus kun saatte puristaa syliinne rakkaan Hertta-tyttärenne, niin kertokaa hänelle terveiseni ja että olen loppuun asti se sama oma itseni ja että viimeiseen hetkeen asti uskon elämäni suureen unelmaan. Parasta, mitä Sallinkadulla asuessani koin, oli se että tulin hänet tuntemaan.”

”Minä en voi mitenkään sanoilla ilmaista mitä tunnen, mutta jos olisin säveltäjä se olisi helpompaa. Beethoven Eroicassaan kuvaa jotain samaa mitä nyt tunnen ja ette usko kuinka nyt kaipaan sitä! Jos saisin esittää viimeisen toivomuksen, se olisi jokin Beethovenin sävellys.”

Siskopuolilleen Toinille ja Kertulle hän kirjoitti:

”Olen edelleen yhtä rauhallinen sillä minulla on niin hyvä omatunto ja uskon että joskus tulee totuus ilmi ja oikeus voittaakin ja se ei ole koskaan liian myöhään.”

”Minun kohtaloani ajatellen ei saa kirota ketään vihata ketään eikä puhua kostosta. Me ihmiset olemme hiekkajyväsiä elämän maantiellä ja itse elämä vierii ylitsemme eteenpäin ja mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta ja turhan tähden.”

”Kuolemanpelkoa en vielä ole tuntenut ja tuskin tulen sitä tuntemaankaan, sillä minä en halua kuolla kuin yhden kerran. Antiikin ajan filosofit sanoivat, että kuolemanpelko on pahempaa ja kiduttavampaa kuin itse kuoleminen. Ihminen joka pelkää kuolemaa kuolee monta kertaa, mutta se joka ei pelkää, kuolee vain kerran ja yhden kerran minäkin vain kuolen. ”

”Huomenna tähän aikaan saan sitten tietää, onko olemassa iankaikkista elämää, sillä en usko siihen vieläkään. Tosi suomalainen ei usko ennen kuin kokee! Terveisiä hyvin paljon kaikille naapureille, ystäville ja ennen kaikkea omaisille. Sano nyt isälle paljon terveisiä ja kiitoksia, sillä hän on ollut hyvä isäpuoli kun toden sanoo. Kyllä hänelläkin on ollut suruja, tätä hänen sen paremmin kuin muidenkaan ei pidä ottaa raskaasti. Voi nyt sitten hyvin ja kestä reippaasti. Aika lääkitsee kaikki haavat! Martta”

Asuintoverikollegalleen Saimi Turuselle kirjoitettu kirje loppuu:

”Tänne jää makaamaan puolivalmis kinnaskudelma, olin ajatellut tehdä kintaat Toinin pojalle Paavolle, mutta johtaja ei antanut lupaa. Voi nyt oikein hyvin ja sano terveisiä kaikille tutuille, kaikille jotka vain satut tapaamaan ja tunnet. Viime terveisin! Martta.”

Martta ei tiennyt, että Valpo oli värvännyt Saimin tiedoittajakseen.

Aamun sarastaessa syyskuun 28. päivänä 1943 Helsingin varuskunnasta komennettu yhdeksänmiehinen sotilaskomennuskunta ampui Martta Koskisen Malmin hautausmaan läheisyydessä.

Martta Koskisen Helsingin lääninvankilassa 18.6.1943. kirjoittama runo muutama päivä kuolemantuomion julistamisen jälkeen.

Kuolemaantuomitun laulu, lauletaan ”Taas valkean vallan aaveet” nuotilla.

On aate mi kansoja johtaa,

jotka kulkevat valoa päin.

Se kärsivän tahtoo nostaa,

viedän heikkoa eteenpäin.

Sen arvon on moni tiennyt,

myös mun on kallempain.

Mun taistelun tielle on vienyt,

siitä kuolemantuomion sain.

Hymyhuulin kuljin tieni,

rohkeena pystyssäpäin.

Se työni mi on niin pieni

kasvoi suureksi näin.

Niin monta jo eelläin kulki

oman henkensä antaen.

Ja nyt tahtoisin huutaa julki,

minä myös voin antaa sen.

Ei henkeni mulle kallis

eikä vapaus kultainen.

Se on taistelurintama tiivis,

sitä koskaan ma petä en.

Katso uuden päivän rusko

isän taivasta purppuroi!

Ja vapahan elämän usko

jo yöhemme elämä toi.

Oi nouskaatte siskot, veljet

sodan liekkiä sammuttamaan.

Murtakaatte vihan teljet

yltä armaan synnyinmaan.

Kädet känsäiset yhtehen lyökää

yli maiden ja rajojen.

Niin suurta on kuolla ja elää

eestä onnen ja vapauden.