Malmin hautausmaan läheisyydessä syyskuun 28. päivä 1943 klo 06.00
Helsingin varuskunnasta komennettu yhdeksänmiehinen
sotilaskomennuskunta pani täytäntöön 46-vuotiaan
ompelijatar Martta Johanna Koskisen kuolemantuomion Suomen valtiovallan määräyksestä.
Läsnä olivat myös Helsingin
kihlakunnan kruununvouti Väinö Antero Vienola,
Helsingin lääninvankilan johtaja
J. Konttinen, vankilan pastori Ensio Kuula, vankilan lääkäri, lääkintäneuvos Einar
Anttinen, vartiopäällikkö O. Kolppo, vartija
U. Savunen sekä sotilaita
komentanut luutnantti Gösta Klåvus. Samalla
ammuttiin myös kuolemaantuomittu
viilaaja Väinö Olavi Heiman, joka
oli ilmiantanut Martan ja kymmeniä muita.
Martta Koskinen on viimeinen valtiovallan teloittama nainen Suomessa.
”Ihmettelet, kuinka
ja miksi olen niin rauhallinen. Siksi että olen elämäni iän etsinyt totuutta,
olen epäillyt, etsinyt,
punninnut asioita, moneen kertaan, hyljännyt
jonkun asian eli totuuden, löytänyt taas uuden, epäillyt ja punninnut
sitä aikani ja omaksunut
aina sen minkä parhaana olen pitänyt. Että olen tässä missä olen on omaa
ansiotani ja se vakaumus, joka minulla on vuosien työn takana.” (Martta Koskinen
viimeisessä kirjeessään siskolleen)
Martta
Koskisen tarinasta muistetaan yleensä hänen viimeiset
hetkensä, mutta ne eivät paljasta hänen elämästään juuri mitään. Näitä hetkiä on mahdoton ymmärtää katsomatta
laajempaa kuvaa itsenäisen Suomen ensimmäisestä neljännesvuosisadasta. Siksi Ompelijatar
kertoo nimenomaan Martan elämästä, pohjautuen
aiheesta jäljellejääneisiin arkistolähteisiin.
Vastasyntynyt
valtio aloitti historiansa raa’alla
sisällissodalla vuonna
1918 ja sodan lopputulos jakoi maan kahtia. Voittajien perustama Etsivä keskuspoliisi/Valtiollinen
poliisi ryhtyi kirjaamaan yksityiskohtaisen tarkasti satojen tuhansien
suomalaisten arkea 1920-1940 -luvuilla epäillessään heitä valtion vastaisista toimista. Poliisin
apuna oli tuhansia apulaisia, tiedoittajia ja ilmiantajia. Sodan
päättymiseen asti
Valpo oli kortistoinut viidenneksen Suomen kansasta. Yksimielisyyden
tavoitteleminen oli pakkomielteistä ja
vainoharhaisuus kaikkia toisinajattelijoita kohtaan kyti syvällä.
Jälkeenpäin katsottuna
ompelijatar Martta Koskisen elämästä muotoutuu
pienoiskuva nuoresta valtiosta nimeltä Suomi.
Samalla se on ihmisoikeustarina 70 vuoden takaa.
Maailmalla
on nykypäivänä hänen kaltaisiaan
valtavat määrät. Se, mikä tapahtuu tänään muualla, on ollut
Suomessakin todellisuutta. Jotkut pitäisivät Marttaa
mielipidevankina, toisinajattelijana. Kotimaassaan hän on
silti useimmille edelleen vakooja, isänmaan
petturi, joka sai mitä ansaitsi.
Mihin
suomalainen paranoia perustui ja miksi nuori demokratia sai sellaisia piirteitä? Miksi moraali ja
oikeuskäsitys katoaa
poikkeusoloissa kuin huomaamatta? Ja mikä on
kuolemanrangaistuksen tarkoitus?
Muun
muassa nämä kysymykset heräsivät tutkiessani
Martan tarinaa. Elokuva ei kuitenkaan halua antaa vastauksia, vaan välttää kaikkea jälkiviisautta, asiat
tuodaan esille kronologisesti kuin ne tapahtuisivat tässä ja nyt. Nyt on helppo nähdä,
kuinka poliittiset kuolemantuomiot järjestettiin,
jos niistä koettiin olevan hyötyä pidemmän tähtäimen taistelussa
silloin jo olemattomaksi kutistunutta vastarintaliikettä vastaan.
Katsoja voi tulkita itse, mikä teko johtaa toiseen;
kukaan ei voinut tietää sitä silloin.
Martta
kirjoitti viimeisessä kirjeessä siskolleen vajaa
vuorokausi ennen kuolemaansa:
”Ne jotka ovat minua
tuominneet ovat samoin kulkeneet omaa tietään
ja omalta puoleltaan etsineet totuutta, mutta niinkuin maisemakin on eri näköinen riippuen siitä miltä puolelta sitä katselee, niin on
totuuskin, sillä sehän on vain
muuttuvaista tietoa.”
Ville
Suhonen
